Herra, olen sinua sielullani palvova, mutta miksi et hetkinä rumina, kauheina auttaa kehdannut? Olinko syntinen, olinko sen ansainnut? Olin kuin tielle tallattu pieni paperi, kerran tärkeä, en enää. Olen kuin kerran kauniina kukkinut kukka, kerran kerätty, nyt kuihtunut, pois heitetty. En saa itseäni irti siitä synnistä, jonka sain elämääni. Se tuli, otti ja haluan pitää kiinni, vaikka kuinka se on minulta pois luisumassa...
Herrani, annathan anteeksi virheet pienen ihmisen?
Kun katsoin sinua ensimmäisen kerran, syntyi liekki silmiini. Kun puhuin kanssasi ensimmäisen kerran, roihu nousi sisälläni. Tajusin, että meistä tulisi jotain kaunista, mutta toivoinko vain? Aika kului, pahuutesi ja välinpitämättömyytesi otti vallan. Kun katsoimme toisiamme, käänsit pääsi pois, kuin minua ei olisi olemassa? Mihin jäi ne kauniit puheet, mihin jäi se ihminen, mitä nyt olen kaipaava? Olet minulle enkeli, mutta muutuit kuin helvetin liekeissä demoniksi, joka riisti ja otti. Uskon, että saisin ne kauniit hetket takaisin, jos jaksaisimme yrittää?
Kysymys kuuluu, jaksammeko?
Olen vahva, tai ainakin luulen niin. Joillekkin olen enkeli, joillekkin demoni. Joillekkin olen se, joka laskee kätensä olkapäälle ja lohduttaa, joillekkin se joka nostaa kätensä ja rankaisee. Olen ihminen muiden joukossa, mutta sielussani on yhtälailla hyvyyttä kuin pahuuttakin. Siniset silmäni hohkaavat lämpöä ja mukavuutta, hellyytäkin, mutta hajoneessa sielussani on vahvaa vihaa ja syvää surua. Kysymys kuuluu, kumpi minä olen vai olenko molempia?
psps. pitkään aikaan en oo kirjottanu, nyt taas jaksoin nwn
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti